Istun kirjaston takana tupakalla. Aurinko paistaa ja ilma on lämmin lukuunottamatta pientä tuulenvirettä. Suljen silmät ja oloni on rauhallinen. Tunnen onnellisuutta, se tuntuu hyvältä. Lipputankojen narut hakkaavat äänekkäästi. Ääni on turvallinen.
Tiedän manian tulevan. Se alkaa hitaasti mutta räjähtää jossain vaiheessa käsiin. Tiedän sen. Tiedän sen koska kirjoitan. Masentuneena on vaikeampi kirjoittaa.
Juoksin yöllä. En pidä urheilusta mutta yhden aikoihin vaihdoin vaatteet, nappasin kuulokkeet pöydältä ja lähdin lenkille. Juoksin paljon. Halusin kokoajan lopettaa, kroppani ei kestänyt sitä. En ole urheillut aikoihin ja olen tappanut keuhkojani ahkerasti. En jaksanut. Mutta pakotin itseni jatkamaan. Vielä vähän, ihan vähän vaan. Jatkoin, jatkoin ja jatkoin. Kidutin itseäni, taistelin. Vedin itseni äärirajoille asti.
Lopetin lääkkeet aikoja sitten. Joskus helmikuun alussa humalassa otin lääkkeet käteen ja viskoin niitä sinne tänne. En halua turruttaa aivojani, en halua lihoa enempää, en vain halua. Ei maniani kuitenkaan johdu lääkkeiden pois jättämisestä (tai voihan sekin olla yksi syy, en tiedä), se johtuu keväästä... niin ja kannabiksesta tietenkin.
Mutta ei se haittaa. Vaikka tiedän että tästä ei seuraa mitään hyvää, en halua lopettaa nyt. Olen kaivannut tätä oloa, euforiaa. Sairauteni on toisinaan paras ystäväni, toisinaan suurin viholliseni. Tälläkertaa se on kuitenkin ystävä. Ja hyvä ystävä onkin.
Eteenpäin vain. Aurinko paistaa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti