Muistan kun istuin ensimmäistä kertaa katsomassa sitä puuta. Pienessä krapulassa vajaa vuosi sitten katsoin erästä suurta vaahteraa, se oli vihreä, se oli täynnä elämää samoin kun minäkin silloin. Sen päivän jälkeen katsoin samaa puuta lähestulkoon päivittäin. Seurasin pitkään kuinka se kesällä loisti kauneuttaan, syksyllä vaihtoi väriään ja lopulta tiputti lehtensä.
Niin ne puut tekevät aina, mutta miksi muistan tämän puun niin hyvin? Koska se kuvasi hyvin sen hetkistä elämän tilannettani. Kuinka olin voimissani, onnellinen. Kuinka lopulta yksikerrallaan pudotti lehtensä kuten minäkin. Katsoin sitä puuta melkein joka päivä ja näin sen kehityksen, jälkeenpäin tajusin että oma kaareni oli silloin samanlainen. Kun puu oli tiputtanut jokaisen lehtensä, samaan aikaan minutkin oli potkittu täysin maahan.
Mutta jos menisin katsomaan sitä puuta vielä, se olisi taas vihreä ja täynnä elämää. Minä jätän sen viime vuoden vihdoin taakseni, poistan kaikki numerot puhelimesta jotka millään lailla liittyivät siihen elämän vaiheeseen, minä katson eteenpäin, enkä koskaan enää käänny taaksepäin katsomaan.
Kyllä, se on HÄN. Ja vihdoin voin unohtaa. Miksi kaivata ihmistä joka ei kaipaa minua?
Haha. Lässynläät on menneet ja minä voin nauraa kaikelle menneelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti