Viime sunnuntaina koin hetken josta olen ollut ylpeä, hetken josta kaikki olivat ylpeitä.
Suutuin. Normaalisti suuttuessani huudan aivan helvetisti. Sunnuntaina tilanteen sattuessa nousin ylös ja kävelin pois tilanteesta. Kehitysaskel.
Eillen taas tuli pahempi taantuma. Juoksin karkuun, nauroin ja vedin hienon episodin taas. Aivan kuten ennen vanhaan. Kissa hiiri leikkiä. Satutin käteni, se väännettiin niin vinoon että en edes ymmärtänyt. Poistuin paikalta, istuin alas ja kaduin taantumaani. Vanhat stressin ja pahanolon purkamiskonstit piti ottaa käyttöön. Viilsin. Viilsin. Viilsin. Voi kuinka syvälle olisin voinut viiltää. Nousin ylös, heitin välineeni menemään, kävelin takaisin kauppakeskukseen. Vihainen katse, hui. Verta vuotaen tärisen, ne katsovat minua kyllästyneenä.
"Nyt mä pyydän apua, pliis auttakaa mua vielä"
Olen tottunut että saan sen avun sieltä, pakotettuna. Kehitysaskel ja ne auttoivat.
Tänään istuessani täällä minua pelottaa. Ei muuten, mutta häpeän. Jos se yksi ihminen on töissä, jos se kävelee vastaan, käännän pään pois, en halua enää katsoa häntä silmiin. Ne ovat katsoneet sitä liian monta kertaa, liian kauan. Nyt minua ihan ihan oikeasti HÄVETTÄÄ!
PS. Jos et kestä hullua nuorisoa, älä rupea järjestyksenvalvojaksi! Ihan neuvona vaan kaikille jotka alalle aikovat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti