Se oli niille uutta, ne ei tienny mitä pitää tehdä. Se oli vain tavallinen paniikkikohtaus mutta ei ne ymmärtäneet. Meni 6 sekunttia ja järjestyksenvalvojat oli paikalla, niiden oli pakko soittaa koska ne ei osanneet muuta. Ne halus auttaa eikä ne tienneet mitä niiden pitäisi tehdä. Minä kävin jorvissa.
16.12.2012
Uhkasin tappaa itseni. Uhkasin tehdä itselleni jotain pahaa. Olin humalassa. Lähemmäs 20 ihmistä juoksee pitkin espoota etsimässä minua. Missä se on ja mitä se tekee. Nyt niitä tosissaan pelottaa. Minut löydetään ja samat 20 ihmistä seisovat 13 kerrosta alempana, ulkona, minun takiani. Mitä nyt tehdään. Tilanne kärjistyi ja minä lähdin jorviin.
7.1.2013
Hyvin hyvin hyvä humala. Aamusta asti taas olin ottanut. Kamalan paha olla. Yksi niistä soittaa, en viillä koska haluan puhua. Pian siinä ovat kaikki. 4 järjestyksenvalvojaa ja 2 poliisia. En ole nukkunut 32 tuntiin, säikähdän. En halua putkaan. Sekoan. Tilanteen edetessä minä kävelen rappukäytävästä ambulanssiin ja suuri joukko ihmisiä katsoo minua säälien, toivoen että voisi tehdä jotain. Ja minä huudan, väitän että he haluavat vain tupakkaa. Päädyn jorviin.
3.3.2013
Paha olo on vaivannut minua jo päiviä ja lopulta en kestä, se on katkaistava. Viillän, en vastaa puhelimeen ja he etsivät minua. Lopulta kävelen kauppakeskuksen läpi kädet raudoissa, mutta en näe heitä. Ajattelen että he eivät välitä, he eivät ole täällä. Kukaan ei kuitenkaan missään vaiheessa maininnut minulle kopissa istuessani että kymmenkunta ihmistä odottaa kopin ulkopuolella tietoja, mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu. Lähden jorviin.
20.3.2013
Minä en ole se ihminen, minä en leiki kissa hiiri leikkejä enää. Ahdistun, viillän. Kävelen takaisin kunnes minua katsotaan "nyt se lähtee putkaan" kaikki ajattelee. Kunnes ne näkevät taas verta vuotavan käsivarteni. Ja ainoa kysymys on miksi. Minä en välitä niistä, minä haluan apua jostain missä joku voi minua auttaa. Lähden jorviin.
Olen kertonut näistä tarinoista jokaisen yksityiskohtaisemmin tässä blogissa, mutta miksi palaan näihin päivämääriin taas, johtuu siitä että päähenkilö olen ollut minä, mutta en koskaan huomioinut niitä sivussa seisovia. Niitä ihmisiä jotka on lokakuun lopusta tähän päivään asti yrittäneet. Uudestaan ja uudestaan. Kärsineet, katsoneet, yrittäneet ja olleet toisinaan täysin avuttomia. Niitä ihmisiä jotka seisoivat siinä kun itse rakastin alkoholia, kun rakastin humalaa. Niitä ihmisiä jotka eivät kadonneet silloin kun eniten tarvitsin apua. Niitä ihmisiä jotka 71. selvänä päivänä seisovat siinä vieläkin.
Minä olen niille niin paljon velkaa. En rahallisesti tai tupakkaa. Minä olen niille niin paljon enemmän velkaa kun kun rahaa kinuaville perintäfirmoille. Minä olen kiitollisuudenvelassa näille ihmisille nyt ja vitun aina. Mutta minä en voi antaa niille sitä mitä olen velkaa. Minä en voi leikkiä lääkäriä verta vuotaville, en psykologia masentuneille, en lapsenvahtia känniääliöille joilla ei ole nukkumapaikkaa. Minä en kykene siihen vielä ja siksi oloni on kurja. Koska tässä vaiheessa, kaiken jälkeen tämä hetki on se milloin minä tarvitsen eniten apua ystäviltäni, eniten tukea. Ja minä tiedän että minulla ei ole lupaa pyytää heiltä enää yhtään enempää.
Syyllisyys. Minä olen rikkonut monet heistä.
Epätoivo. Kuinka pitkälle he jaksavat.
Pelko. Menetämmekö jonkun jos minä en yritä, jos emme yhdessä yritä.
Olen puun ja kuoren välissä. En kykene auttamaan, mutta en voi olla auttamatta koska olen sen velkaa. Jos kerran sanon kiitos, se ei riitä vaikka olisin kuinka vilpitön.
Minäkin haluaisin yrittää, uudestaan ja uudestaan, niinkun nekin yrittivät!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti