Kahden askeleen päässä

Mä oon ollu liian kauan silmät kiinni. Ja nyt kun mut pakotettiin avaamaan ne, mä huomaan kuinka pala palalta mun elämä on hajonnu mun ympäriltä jo aikoja sitten.

Sattuu, paljon, liikaa! En jaksa hymyillä, mutta minun täytyy, muuten hajoan lopullisesti.

Kukaan ei ole pelastamassa mua tältä paskalta. Nyt mun täytyy ihan oikeesti jaksaa yksin eteenpäin, enkä mä tiedä mistä mä alottaisin, mihin suuntaan lähtisin.

Niin sitä luulee olevansa onnellinen, mutta mitä korkeammalle kiipeää sen enemmän sattuu kun taas tipahtaa alas.

Ja mä ihan oikeesti tukehdun tähän.
Mä olen paskonut koko elämän niin totaallisesti että missään ei vaan ole enää mitään järkeä.